Niin sitä sidontaa on luvassa eri muodoissaan seuraavalla kerralla.  Miten keittiön tuolit sopisivat sidontaan, mietin ajatellessani mitä on tulossa. Ei parhaalla mahdollisella tavalla…mutta menettelee ja kyllä niihinkin kiinni saa, totesi asiasta Omistajani.  

Sitten se löytyi, erään liikkeen nettisivuilta. Musta puinen tuoli. On poikkipinnaa jalkojen välissä ja pystypinnaa selkänojassa. Tukevaltakin vaikuttaa. Millaistahan olisi istua…

 

Se selvisi vain menemällä kauppaan ja kokeilemalla. Hyvältä tuntui. Istuinpehmustekin vielä löytyi. Tuoli osissa pahvikääreissään, raahaudun pysäkille. Lunta tulee tuiskuttamalla ja bussi myöhässä. Tukeva on tuoli, jos sen paino jotain kertoo, mietin kantaessani loppumatkaa ostostani. Tuolipaketin kanssa viimein kotona ja itse aivan poikki, saa tuolikin sulaa seuraavaan päivään.

Aamulla Omistajani kanssa mesetellään. Hän ehdottaa show’ta hänelle kameran kautta, sellaisen kuin itse haluan. Tällä mirrillä välähtää. Asettelen kameran hyvin että näkyvyys on hyvä. Ja haen paketin ja alan tuolia kasailemaan…

 

Jaa, en kyllä tajua, miksi sitä pitää aikuisen ihmisen kiukuta, uhmata ja temppuilla. No siihen olen sortunut, aika lailla. Jotain tekemistä on sillä, että Omistajani on nähnyt minut niin paljaammillaan kuin vain voin olla.

 

Mesettely jatkuu. Tuoli kasassa. Suunnitelmissa on porata istuinosaan muutamia reikiä.  mirrin reidet pysyvät vielä tiukemmin paikoilleen, totesi Omistaja. Siinä se tuoli nyt on, istuintyynykin kauniisti paikoillaan. Parin viikon sisään jo tietää, millaista on istua tiukasti sidottuna tuossa.

Ettei anteeksipyyntö jää tapaamiseen asti ja tuolista käsin tapahtuvaksi…niin anteeksi.

mirri